Siinä se jo häämöttää...

...nimittäin inhottava, kamala ja epäreilu talvi. Aamulla auton ikkunoita skrapatessani tajusin sen oikeasti olevan jo nurkalla. Moni kuitenkin pitää talvesta; onhan se ihanaa laukkailla hankipellossa ja onhan aurinkoiset aamupäivälenkit huurteisessa metsässä kivoja, mutta silti olen läpikotainen talvenvihaaja.

Suurin syy tähän diagnosoimattomaan talvivihaani on se, etten ole koskaan (jollei ratsastuskouluaikoja lasketa mukaan) ollut maneesitallilla. 

Marraskuut ovat tarkoittaneet käpsyttelyä kovaksi koppuraksi jäätyneellä kentällä, hyvällä lykyllä joulukuussa on puolitoista viikkoa ollut lunta, joten muutamana kertana on jo päässyt hieman ravailemaankin, mutta pakkasukon motivaationpuutteesta johtuen on hetkeksi taas tulleetkin vesikelit ja kenttä on löysää kuravelliä. Tämän jälkeen pakkaset tulevat uudestaan ja taas köpsytellään. 

Joulumielestä hyväntuulisina ilmojen jumalat ehkä suovatkin lunta joulukuun lopussa, ja kerran kun ovat lumen makuun päässeet, se ei sitten hetkeen lopukaan... Kentällä on kivaa, kun pääsee vihdoin ratsastamaan kunnolla kissankokoisista tilsoista huolimatta. Kaikki tekee innoissaan lumiukkoja ja lumilyhtyjä ja lumipalloja ja lumienkeleitä, ja pian huomataan, että kaikki on pelkkää lunta. Tallille meno vaikeutuu, kun lunta on tallitiellä GP-esteiden korkeudelta, lumitöihin menee puolet vuorokaudesta ja harva se päivä saa naapurin traktoriäijää soittaa paikalle vetämään penkkaan juuttunut auto pois. 

No eihän tämä vielä mitään, mutta sitten iskee ne perinteiset Pohjolan tappopakkaset päälle. Tallille pääsy itsessään on varsinaista survival-meininkiä, ensin pistät auton lohkolämmittimeen n. 15 h ajaksi, sitten kaatelet kuumaa vettä jäätyneeseen lukkoon, hakkaat sorkkaraudan kanssa jähmettynyttä autonovea auki ja tuskailet, kun menopeli ei meinaa millään käynnistyä... Kun vihdoin eskimo-vaatetuksessasi pääset tunnin skrapaamisen ja lumitöiden jälkeen autoon, ja ehkä jopa hengissä tallille, ensitöiksesi viet janoisille hevosille vettä, koska mikään supervesisaavi ei pysy 30 asteen pakkasilla sulana. Ja pakkasten takia ei hevosten kanssa pysty (jollei ole valmis amputoimaan sormia ja varpaitaan paleltumien takia) käpyttelemään kentällä kuin sen 20 minuuttia kerrallaan.

Pakkasia taas jatkuu sinne helmikuuhun. Maaliskuun alussa on taas muutama viikko, kun hevosia pystyy jo kunnolla liikuttamaan. Sitten alkaa sohjokelit ja kaikki muu ihanuus.

Keväällä kisakauden alkaessa huomaat hevosesi kunnon huonontuneen, ja edellisen kesän treeneissä aikaansaatujen muskelilihasten pienentyneen normaalin harrastehepan mittoihin.

Ja jos joku kehtaa vielä tämänkin jälkeen tulla selittämään, että talvi on ihan kiva, niin suosittelen harkitsemaan vielä toiseen kertaan... :D

Mutta tosiaan tänä talvena asiat ovat osittain toisin. Pikohan on maneesitallilla, ja jossain vaiheessa Aku tulee sinne Pikon tilalle. Vaikkei kaikkien otusten kanssa maneesiin ole mahdollisuutta, ainakin itse pääsee treenaamaan. Mutta se ei silti poista sitä tosiasiaa, että talvella motivaatio tuppaa karkaamaan jonnekin ihan muualle. Toisaalta ensimmäistä kertaa mulla on heti ensi kauden alkuun tavoitteita, jotka toivottavasti saavat jaksamaan ja tsemppaamaan niinä surkeimpinakin hetkinä.

Hevosten kanssa ei ole tapahtunut ihmeempiä, joten sen takia olen viikon ollut hissukseen. Olen kuitenkin hirveän iloinen muutamista uusista lukijoista! Kommentoikaa ihmeessä ja ilmaiskaa mielipiteenne, pitäisikö päivityksiä olla useammin, vaikkei sen tähdellisempää kerrottavaa olisikaan. Sanokaa myös jos teitä kiinnostaisi lukea jostain tietystä aiheesta tai asiasta perusteellisemmin.

Mutta jottei synkän, viluisan ja tuskaisen talven tulo masentaisi kokonaan, laitan lopuksi vielä muutaman kännykällä napatun muiston loppukesästä!